Median muutos ja mahdollisuudet

Mediatutkijoiden ennusteiden mukaan suomalainen media ”amerikkalaistuu” ajan myötä. Niin ikään suomalaisen median on väitetty kaupallistuvan ja viihteellistyvän. Toisaalta suomalaismedian on todettu sitkeästi säilyttäneen ominaispiirteensä yhdysvaltalaiseen nähden (esim. Nielsen 2013). Tutkimuksessani käyttämistäni uutiskehyksistä Human Interest ja Conflict -kehykset on yhdistetty ”sensationalismiin” ja pyrkimyksiin tehdä uutisista myyvempiä (Semetko ja Valkenburg 2000). Havaintojeni mukaan molempia kehyksiä käytetään runsaasti sekä suomalaisissa että yhdysvaltalaisissa uutisvälineissä. Näiden kehysten käyttö ei kuitenkaan nähdäkseni tee uutisista yhtään sensaatiohakuisempia, vaan pikemminkin monipuolisempia ja syvällisempiä. Sekä suomalaiset että yhdysvaltalaiset toimittajat käyttävät Human Interest -kehystä luovasti kuvaamaan eri tilanteiden inhimillisiä ulottuvuuksia. Esimerkiksi Etelä-Afrikan presidentti Thabo Mbekin Zimbabwe-politiikkaa kuvaavassa NY Timesin uutisoinnissa Human Interest -kehystä käytettiin Mbekin ja Zimbabwen presidentin välisen ystävyyden kuvaamiseksi. Tämän epätasapainoisen ystävyyden ja henkilökohtaisten taustojen kertomisen ansiosta uutisointi kuvaa tilannetta paljon vivahteikkaammin kuin ilman Human Interest -kehystä olisi mahdollista. Conflict and Peace -kehys on usein sävyltään positiivinen, kuvaten eteläafrikkalaisten ja brasilialaisten pyrkimyksiä yhteistyöhön ja -ymmärrykseen, sen sijaan, että huomio olisi riitaisissa vastakkainasetteluissa. Toisin sanoen toimittajat käyttävät näitä ja muita kehyksiä luovasti, tilanteiden moniulotteisuuden kuvaamiseksi. Tapa, jolla uutisia kehystetään suomalaisissa ja yhdysvaltalaisissa uutisissa, ei siis muutu millään tavoin ”kärjistyneemmäksi” tai ”sensaatiohakuisemmaksi” vuosien 2006 ja 2014 välillä tai HS:n muuttuessa broadsheetistä tabloidiksi.

Aineistooni kuuluu toki myös poikkeuksia. Esimerkiksi joissakin HS:n uutisartikkeleissa on ”yhdysvaltalainen rakenne”; näissä artikkeleissa on siteerattu monien eri maiden monien eri instituutioiden edustajia, joiden näkökulmat limittyvät läpi artikkelin. Tällaisia yksittäisiä poikkeuksia esiintyy tasaisesti läpi suomalaisen aineiston, mutta niiden määrä ei kasva ajan myötä. Tämän perusteella suomalainen ulkomaanuutisointi ei siis ole ainakaan systemaattisesti ”amerikkalaistumassa”. En myöskään havainnut mitään eroa näkökulmien määrässä tai laajuudessa HS:n broadsheet- ja tabloid-versioiden välillä. Sen sijaan havaitsin, että jotkut NY Timesin Brasiliaan liittyvistä, myöhemmin tuotetuista artikkeleista ovat ”segmentoituneempia” kuin NY Timesin aiemmat Etelä-Afrikka-artikkelit. Jotkut tutkijat ovat esittäneet, että yhdysvaltalaismedia on pikemminkin ”eurooppalaistumassa” kuin päinvastoin; työni perusteella kallistun varovasti tällaisten väitteiden suuntaan. Valtaosa tutkimukseeni sisältyvistä yhdysvaltalaisista artikkeleista kuitenkin noudattaa ”integroitua”, ja suomalaiset ”segmentoitua” näkökulmien yhdistämisen mallia.

Tutkimuksessani esitän monia konkreettisia ehdotuksia sen suhteen, mitä yhdysvaltalaiset ja suomalaiset toimittajat voisivat oppia toisiltaan näkökulmien moninaistamiseksi ja laajentamiseksi entisestään. Väitän ensinnäkin, että NY Timesin Room For Debate -formaatti tarjoaisi hyvän pohjan moninäkökulmaiselle, syvälliselle uutisartikkelille (ks. kuvakaappausesimerkki väitöskirjan sivulla 211). Tässä formaatissa kukin puhuja saa yhtäjaksoista tilaa oman näkökulmansa esittämiseksi syvällisesti, mutta myös muut aiheeseen liittyvät eriävät näkökulmat ovat jatkuvasti lukijan nähtävissä ruudun toisella laidalla. Näin lukija pystyy syventymään tiettyyn näkökulmaan samalla kun hän jatkuvasti muistaa, että tämä näkökulma on vain yksi monista moniulotteisen todellisuuden määritelmistä. Kunkin puhujan saama suhteellinen tila on myös selvästi nähtävissä artikkelissa.

Mielestäni suomalaista ”segmentoitunutta” logiikkaa ei kuitenkaan tule syrjäyttää sellaisilla artikkeleilla, jotka sisällyttävät kaikki näkökulmat yhteen ja samaan artikkeliin kuin tarjottimella. Olen vakaasti sitä mieltä, että suomalaisten uutisten tapa esitellä näkökulmia yksi tai muutama kerrallaan rohkaisee lukijaa ajattelemaan ja muodostamaan laajan kokonaiskuvan mielessään itse. ”Segmentoimalla” syvällisiä näkökulmia eri artikkeleihin pidemmällä aikavälillä suomalaistoimittajat voivat jatkossakin inspiroida suomalaisia lukijoita seuraamaan ulkomaanuutisia säännöllisesti ja täydentämään ja syventämään hahmottamiaan näkökulmia eri aiheista oma-aloitteisesti ajan kuluessa. Yhdysvaltalaiset uutisartikkelit ovat ihanteellisia kiireisille lukijoille, sillä integroidessaan monia eri näkökulmia läpi kunkin uutisartikkelin yhdysvaltalaistoimittaja tavallaan ”pureskelee” aiheen monimutkaisuuden valmiiksi lukijalle. Toisin sanoen, kun uutisten kuvaamien realiteettien kompleksisuus ja näkökulmien moninaisuus paljastetaan tällä tavalla jokaisen uutisartikkelin tasolla, amerikkalaisen mediayleisön ei tarvitse ajatella niin paljon itse. Toteuttamalla osan artikkeleista ”pureskeltuina” ja moninäkökulmaisina, ja osan segmentoituina ”palapelin osina” toimittajat voisivat varmistaa, että niin kiireiset kuin syvällisiä katsauksia yksittäisiin näkökulmiin kaipaavat lukijat viihtyisivät sanomalehden äärellä ja saisivat siitä kaiken keskeisimmän informaation.

Nähdäkseni yhdysvaltalaistoimittajien voisi olla hyvä oppia suomalaisten journalistien tavasta tehdä avoimesti kriittistä journalismia, anonyymien lähteiden käytön sijaan. Tämänhetkisessä poliittisessa ilmapiirissä, presidentti Donald Trumpin aikakaudella tämä voi kuitenkin olla vaikeaa. Katson silti, että mitä enemmän näyttöä toimittajilla on siitä, että anonyymejä lähteitä käytetään nimenomaan lähteiden turvallisuuden suojelemiseksi, omien tai toimituksen poliittisten mielipiteiden verhoamisen sijaan, sitä paremmin toimittajat voivat perustella anonyymien lähteiden käyttöä myös jatkossa ja tehdä kriittistä tutkivaa journalismia.