Erilliset vs. integroidut uutisikkunat

Keskeisin ero suomalaisen ja yhdysvaltalaisen uutisoinnin välillä on tutkimukseni perusteella se, että siinä missä yhdysvaltalaisiin uutisartikkeleihin sisältyy lähes poikkeuksetta monen eri instituution ääni ja monta uutiskehystä, jotka on integroitu tiiviisti toisiinsa läpi artikkelin, suomalaisissa uutisartikkeleissa kehykset ja sitaatit muodostavat erillisiä ”segmenttejä”. Yhdysvaltalaisartikkeleihin on haastateltu monia eri instituutioita ja maita edustavia puhujia, joiden sitaatit on kiedottu tiiviiseen vuorovaikutukseen läpi artikkelin, kun taas suomalaisissa uutisartikkeleissa siteerataan yleensä yhtä puhujaa kerrallaan. Jos suomalaisessa artikkelissa on useampi puhuja, heidän puheenvuoronsa eivät yleensä mene limittäin, vaan ensin puhuu yhden instituution edustaja ja vasta tämän lopetettua muut instituutiot pääsevät ääneen.

Yhdysvaltalaisen uutisoinnin hyvä puoli on siinä, että lukija altistuu jokaisen uutisartikkelin kohdalla suurelle joukolle eri näkökulmia samanaikaisesti. Yhdysvaltalaisia artikkeleita lukemalla lukija saa välittömästi käsityksen tilanteen moniulotteisesta luonteesta; miten eri instituutiot tilanteen näkevät ja kokevat. Toisaalta yhdysvaltalaisissa uutisissa näkökulmat jäävät varsin usein pinnallisiksi, kun niitä on ahdettu kuhunkin artikkeliin niin paljon ja tiiviisti - kukin siteerattu puhuja saa hädin tuskin ilmaistuksi yhden lauseen, kun toimittaja usein jo kiirehtii siteeraamaan seuraavaa instituutiota ja vastakkaista näkemystä. Suomalaisissa uutisissa siteeratuilla tahoilla on usein paljon enemmän yhtäjaksoista tilaa esittää näkemyksensä; näkökulmat ovat suomalaisissa uutisartikkeleissa yleensä paljon syvällisempiä kuin yhdysvaltalaisissa. Suomalaisten uutisartikkelien kääntöpuoli on, että mikäli lukija lukee vain yhden uutisartikkelin, ja/tai vain yhden osion artikkelista, hänelle muodostuu varsin kapea-alainen näkymä kyseisestä moniulotteisesta todellisuudesta.

Olen havainnut tämän saman integroidun (Yhdysvallat) ja segmentoidun (Suomi) logiikan niin NY Timesin kuin HS:n ja muiden yhdysvaltalaisten ja suomalaisten uutisvälineiden tuottamassa sisällössä. Niin ikään tämä keskeinen ero suomalaisten ja yhdysvaltalaisten uutisten näkökulmien määrässä ja laajuudessa esiintyy niin printti- kuin verkkoaineistossa ja HS:n broadsheet- ja tabloid-versioissa. Väitänkin, että kyseessä ei ole mihinkään tiettyyn formaattiin sidoksissa oleva käytäntö, vaan laajempi, suomalaista ja yhdysvaltalaista uutisointia pidemmällä aikavälillä ohjaava journalistinen käytäntö.

Suomalaisilla toimittajilla on toki ollut syytä olettaa, että lukijat ”pysyvät mukana”: suomalaiset tunnetaan maailmalla poikkeuksellisen aktiivisesti ja säännöllisesti sanomalehtiä lukevana kansana (esim. Hallin ja Mancini 2004; McChesney ja Nichols 2010), ja aiemmat vertailevat tutkimukset ovat myös osoittaneet suomalaisten mediayleisöjen olevan keskimäärin huomattavasti paremmin perillä kansainvälisistä uutisaiheista kuin Yhdysvaltain kansalaiset (Curran et al. 2009). 1990-luvulta lähtien sanomalehtien tilaukset ovat kuitenkin olleet laskussa myös Suomessa (Sauri ja Picard 2012); nähdäkseni suomalaiset toimittajat eivät enää voi varmuudella luottaa siihen, että lukijat lojaalisti lukevat jokaisen sanomalehden tai edes kaikki näkemänsä uutisartikkelit kokonaisuudessaan, altistuen kaikille niissä käytetyille yksittäisille perusteellisille näkökulmille. Täten suomalaisten toimittajien voisi olla hyvä oppia yhdysvaltalaistoimittajien tavasta yhdistää useampia eri näkökulmia kunkin uutisartikkelin tasolla. Toisaalta yhdysvaltalaistoimittajat voisivat oppia suomalaisten tavasta syventää näkökulmia ja rohkaista lukijoita etsimään täydennystä uutisissa käytettyihin näkökulmiin pidemmän ajan kuluessa.